Olo on todella väsynyt ja ponneton. Eilinen päivä oli niin toiminnantäyteinen, ettei tämän päivän ratsastustunnille jäänyt juurikaan voimia tai keskittymiskykyä. Olin eilen koulumme oppilaiden kanssa Messilässä, jossa meillä oli mm. ratsastusta. Pinkeillä ja jännittyneillä hevosilla ratsastuksen seurauksena lensin kaaressa maan kamaralle nuolemaan lumikinoksia, kun uljas ratsuni päätti päästä ratsastajastaan eroon ja teki oikein mahtipukin. Onneksi maassa oli reilusti pehmeää lunta, eikä ilmalento siksi sattunut yhtään. Illalla oli mukavampaa ratsastelua luvassa, kun vein Esterin, 3 v, Paulalle talutusratsastukseen. Oli niin ihanaa katsella, kun innokas pikku ratsastaja istui Akin selässä silmät tähtinä loistaen ja onnen hymy huulilla.
Tämän päivän ratsastustunti sujui todella nihkeästi heti alusta alkaen. Jo alkukäynnillä koin, että Aki oli tosi haluttomalla päällä. Se tosin saattoi johtua omasta alavireisestä olotilastani. Eilinen ilmalento oli selvästi jättänyt mieleeni leiman, että olen täysin soveltumaton hevosen selkään. Olen täysin tunneihminen ja mielentilani vaikuttaa ihan liikaa tekemisiini, eikä ratsastus yksinkertaisesti onnistu alakuloisella mielenlaadulla.
Ratsastimme alkuun tölttiä. Se lähti suht hyvin käyntiin muutaman ravialun jälkeen heti, kun keskityin ensin kunnolla kokoamaan Akin ja sitten lisäämään vauhtia vähän kerrallaan. Sitten siirryimme tekemään käynnissä koko radan leikkaamisia niin, että leikkaussuoralla lisäsimme askeleen pituutta. Seuraavaksi teimme saman harjoituksen kevyessä ravissa. Teimme myös ympyrät molempiin päätyihin. Tässä vaiheessa keskittymiseni alkoi todella rakoilla ja huomasin jopa ohjien hölskyvän holtittomasti. Välillä Aki punki kulmissa, enkä aina jaksanut edes välittää siitä. Yritin vähän pitää liikettä sisäohjassa, mutta sisäpohje oli täysin toimimaton. Ihan kamalaa räpellystä.
Loppuhuipennuksena otimme laukkapätkät molempiin suuntiin. Kuggi laukkaili iloisesti, mutta minä en onnistunut saamaan kuin pariin otteeseen muutaman laukka-askeleen. Tuntui, kuin kehoni ei olisi ollut paikalla ollenkaan tai ainakaan niin kuin olisi pitänyt olla. Jo pelkkä ajatus laukkaan siirtymisestä sai kehoni kiertymään epätasapainoon ja Aki alkoi saman tien oikomaan kulmat ja olemaan ihan vinkkelisvonkkelis. Laukkakäskyn annettuani ja Akin otettua ensimmäisen laukka-askeleen, kehoni keikahti taaksepäin ja peli oli menetetty. Ei mitään hallintaa omassa kehossa - kamalaa touhua.
Nyt täytyy vain levätä kunnolla ja toivoa, että ensi kerralla keho ja mieli olisi mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti