Tunti aloitettiin lämmittelyn jälkeen töltillä. Säädin jalustimet vähän pidemmiksi kuin normaalisti, jos vaikka töltissä keventäminen kävisi vähän helpommin. Se auttoikin vähän, mutta silti oikea rentous ja asento on vielä vähän hakusessa.
Sitten siirryimme työvaiheeseen. Kentällä oli neljä tötteröä ja ne muodosti neliön. Harjoittelimme joka toisessa kulmassa etuosan käännöstä. Pysähdys, myötäys, ulko-ohjan tuki, sisäpohkeella kevyt painallus ja heti perään nopea ulko-ohjan pidäte. Sama toistuu nopeassa ryhmissä, kunnes hevonen on kääntynyt kulman takaosallaan. Raipalla pari nopeaa napautusta, jos takaosa ei meinaa heti kääntyä. Sitten heti eteenpäin, suoristus ja kohti seuraavaa kulmaa.
OnnistuinKuggilla pari ensimmäistä käännöstä ihan siedettävästi, mutta sitten se alkoi herkistymään avuille ja minä taas aloin tehostamaan apuja. Seurauksena kiemurtelua ja steppailua. Huomasin jääväni ohjiin roikkumaan ja tein pidätteitä myös sisäohjalla. Lisäksi nojasin kehollani eteenpäin, enkä osannut istua rennosti syvällä satulassa. Lopuksi en onnistunut edes pysähtymään, vaan Kuggi alkoi väistämään eri suuntiin ja steppailemaan epätietoisena siitä, mitä ratsastaja oikein haluaa. Paula tuli siihen tulokseen, että pohkeeni on pysähdyksessä liian lähellä kylkiä ja se antoin herkistyneelle hevoselle ärsykkeen liikkua eteenpäin ja sitten kun minun kroppani heilahti edes vähän johonkin suuntaan, se antoi uuden ärsykkeen väistämiselle tms. Irrotin siis pysähdyksessä pohkeeni selkeästi kyljistä. Näitä asioita väännettiin niin, että aloin lopulta tuskastua ja kehoni jännittyi entisestään. Teki mieli jo heittää lapaset nurkkaan ja poistua näyttämöltä. Mutta onneksi Pauliina pakottaa aina jatkamaan ja voittamaan epäonnistumiset. Lopuksi sain taas muutaman onnistuneen käännöksen aikaan ja siirryimme laukkaamaan kenttää ympäri.
On se vain kumma, kuinka hermoratojen rakentaminen päästä kehon eri osiin kestää tässä iässä ihan mahdottoman kauan. Joudun tätäkin asiaa siis kotona kuivaharjoittelemaan ja miettimään. Ehkä se menee seuraavalla kerralla paremmin. Nyt syyslomaa viettämään ja odottelemaan ensi viikon tiistaita, jolloin meidän ratsastusporukkatriomme lähtee nautiskelemaan Torpin tallille parin päivän ratsastusleiristä.
Kylläpäs kuulosti tututa touhulta. Kuin tää homma voi olla tällaista, että kaikki menee pieleen ja taas kuitenkin kapuat hepan selkään. Sitten joku pieni onnistuminen aiheuttaa niin euforisen olon, että kapuat siinä huumassa monta viikkoa sinne selkään.
VastaaPoistaEi tätä järjellä selitetä....
Tiistaita odotellessa!
Niinpä, on se vaan merkillistä. Onneksi niitä onnistumisia tulee aina joskus, niin nämä huonot päivät ei masenna ihan kokonaan. Mutta nyt todella odotan innolla tiistaita ja yhteistä ratsastusreissua :)
VastaaPoista