Tänään nautin joululahjastani, nimittäin ratsastusvaelluksesta mieheni, Kaitsun, kanssa. Oli ihana lähteä Pukkilaan
Torpin tallille kahden tunnin reissulle. Pakkanen paukkui ja maisemat olivat kuorruttuneina kauniiseen lumivaippaan. Voiko olla mitään parempaa!? Kaikki reitit olivat hienosti aurattu auki. Olimme joulun jälkeen ensimmäiset ratsastajat ja sen huomasi hevosten virkeästä olotilasta. Ne olivat kärsimättömiä pääsemään liikkeelle ja kunnolla vauhtiin.
Matkaan lähti kahden vetäjän lisäksi 10 ratsastajaa, joista kolme oli pariskuntaa. Mukana oli siis kolme miestä ja se on minun historiassani ennätysmäärä. Kaikilla muilla, paitsi Kaitsulla, oli kokemusta näistä vaelluksista, mutta Kaitsu pärjäsi aivan loistavasti mukana, eikä häntä voinut ainakaan syyttää hitaasta vauhdista.
Kaitsu sai ratsukseen lentävän nojatuolin, Jökullin ja minä iki-ihanan Vigdisin. Sillä olenkin mennyt useasti, ainakin neljä kertaa ja tälläkin kertaa se oli aivan ihana. Sillä on mahtavat askellajit ja suloiset silmät.
Meillä oli aika vauhdikas retki. Ratsastimme useita pitkiä laukkapätkiä ja monta tölttipätkää. Minua hiukan jännitti, pysyykö Kaitsu selässä laukkapätkillä. Ensimmäisen laukan lopulla kuulin takaani mätkähdyksen, kun joku putosi hevosen selästä. Hätääntyneenä kurkistin taakseni, mutta onneksi se ei ollut Kaitsu, vaan eräs vanhempi rouvashenkilö, jolla jalustimet olivat olleet vähän liian pitkät ja ne olivat pudonneet jaloista kesken laukkapätkän. Hänen ei käynyt kuinkaan ja pääsimme kohta jatkamaan matkaa. Heti perään otimme ensin tölttiä ja suoralle päästyämme kirmasimme taas vauhdikkaaseen laukkaan.
Kyselin aina välillä Kaitsun kuulumisia takanani ja aina oli vastassa aurinkoinen ja iloinen ilme. Vastaukseksi sain myhäilevän "hyvin menee". Vauhti ei tuntunut pelottavan ja hän selvästi nautti siitä. Upeeta, sillä nyt saan hänet varmasti toistekin mukaani vaelluksille. Ehkä tästä tulee meidän yhteinen harrastus aina muutaman kerran vuodessa, kuka tietää.
